Helsinkiin on nyt tullut kesä. Pikku parveke kaipaa tuolia, enempää sinne ei mahdukaan. Ja jonkinlaisia puuralleja lattiaksi. Minä odotan tulevaa kesälomaa, se alkaa jo 2 viikon päästä.

Näytän kuvassa ihan samalta kuin ennenkin, mutta takana onkin vasta 5 viikkoa tiivistä treeniohjelmaa. Toiset 5 viikkoa vielä edessä, ja sitten, toivottavasti, voin nähdä jo pieniä lihaksen versoja jossain päin kroppaani. Mikä olisikin ensimmäinen kerta ikinä… Mutta jostain sitä täytyy aloittaa.

Treenailu on jonkinmoinen jatkumo vuoden verran kestäneelle ruokaremontille, ja kokonaisuus alkaa nyt olla aika hyvin hallussa. Siksi voinkin ihan leuhkasti sanoa, että olen tähäastiseen saavutukseeni tyytyväinen. Hyvä minä!

Tässä kevään aikana oli muutenkin kaikenlaista kiirettä, ja blogi jäi vähän heitteille. Jospa tämä olisi uusi alku? Kiva, jos ootte vielä lukemassa!

Viime vuoden aikana aloin pikku hiljaa hilata elämääni terveellisempään suuntaan. Projekti eteni hyvin pienin askelin, otti välillä pahasti takkiin ja sitten taas haki paikkaansa muun elämän rinnalla.
Nyt, vuoden jälkeen, uskallan jo tehdä yleisiä päätelmiä siitä, mikä minulle on toiminut.

Tästä aiheesta tuleen puhkumaan täällä blogissani enemmänkin, mutta tässä yksi itselleni *ka-boom* kirkastunut asia: einesruoat ja mikroaaltouuni.
Ensin lopetin mikroruokien ostamisen lounaaksi kaupasta. Se ei ollut yhtään edes vaikeaa: yhtenä päivänä päätin, että mikroruoka ei ole hyvä ruoka, ja asia oli siltä seisomalta selvä. *)

Ja toinen ahaa-elämys, joka liittyy uuteen asuntoon: mikroaaltouuni. Kun muutin, asunnossa ei ollut mikroaaltouunia. Tuumailin jonkin aikaa, tarvitsenko sitä. Totesin, että en tarvitse. Se tukee einesruokalakkoani myös äärimmäisen hyvin: kun kotona ei ole mikroa, en osta kaupasta 2 euron mikroruokaa, vaan taivun valmistamaan jotain itse. (Tai käyn pakastealtaalla, mutta sieltäkin usein löytyy jotain parempia vaihtoehtoja kuin teollinen, muoviin pakattu ja vähäravinteinen monimonimonijaloste-mikroeines) Ainoa mihin olen mikroa kaivannut viimeisen puolen vuoden aikana, on kuumavahan lämmitys. Mutta ilman sitäkin pärjää.

Näin.

*) En kannata liikaa armottomuutta edes itselleni. Jos joskus mikroruoka on ainoa vaihtoehto, valitsen sitten sen. Parempi sekin kuin ei lounasta ollenkaan. Ja Saarioisen perinteistä maksalaatikkoa ostan toisinaan ihan siksi, että se on minusta hyvää enkä todellakaan aio valmistaa sitä itse.

Kävin eilen sovittamassa sitä raitamekkoa. Vyötärölinja oli aika lähellä kainaloita – jäi sitten sinne kauppaan se mekko. (Kuka näitä nykyajan vaatteita oikein suunnittelee ja kenelle? Se menisi minulle äitiysvaatteeksi..!)

Mutta eipä hätää, onhan näitä mekkoja jo kaapissa valmiina. Kuten tämä söpö She Rocksin collegekankainen mekko.

Outi Mäkiahon She Rocks -vaatemerkki tuli tutuksi noin vuosi sitten, kun kävin Ninan kanssa Sugarin pr-toimistolla katsomassa kevään uusia juttuja. Käynti osui herkkään hetkeen, sillä olin miettinyt että pitäisi satsata suomalaisiin vaatteisiin. Siispä sovitin mallikappaletta tästä mekosta, ja lupasin tehdä tilauksen vähän myöhemmin.

Tilaus tuli tehtyä sitten lopulta, paljon myöhemmin, ja tilasin kustomoidun, 15 cm mallikappaletta pidemmän mekon. Mutta enhän minä sitten tykännytkään siitä pidemmästä helmasta, ja päätin aikaa säästääkseni lyhentää itse.  * Tässä vaiheessa pitäisi jo hälytyskellojen soida * 

Lyhentämisoperaatio kesti monta kuukautta, oli kaikkea muuta siinä välissä. Jossain vaiheessa ehdin repäistä upouuden mekon takaosaan, lähelle helmaa, 3 cm leveän repeämän. Sitten piti taas, uudestaan, purkaa ja kääntää ja lyhentää, jotta sain repeämän piiloon sauman alle. Lopputulos taitaa olla aika samanmittainen kuin se alun perin sovittamani malli…

Mutta loppu hyvin, eli mekko on vihdoin valmis. :)

Kuten Ninakin tuolla blogissaan viime keväänä kirjoitti, niin myös tämä täti tykkää vaatemerkin ajatusmaailmasta: se on puuvillaa, se on kestävää materiaalia, osin kierrätysmatskuista tehty eikä mene pois muodista heti seuraavan sesongin koittaessa. Väri on itselleni vähän vieras, mutta jostainhan se värikkyyskin on aloitettava! Jatkuva mustan ja harmaan vaihteleminen kun alkaa pakosti välillä kyllästyttää.

Mekko – She Rocks

Jos urheiluliikkeitä ei lasketa, en edes muista milloin olen viimeksi vaellellut päämäärättömänä vaatekaupoissa. Syy tähän oli se, että pääsinkin yllättäen töistä jo puoli viideltä. Koska enhän minä koskaan siihen aikaan ole vielä matkalla kotiin, jäin siinä hämmennyksissäni keskustaan katselemaan kauppoja.

Samalla muistin, miten hyvää aivojen nollausta ja rentoutumista se minulle on. Ei edes tarvitse ostaa mitään (tai siis mieluummin ei), kulkea vaan vaaterekkien välissä ja antaa ajatusten virrata mihin haluavat.

No, tällä kertaa onnistuin kyllä tuhlaamaan samalla haahuillessani, ostin pikkumustan (järkisijoitus, vuosiksi eteenpäin jne), korvakorut (sambapukuuni täydelliset, pakkohan ne oli ostaa) ja kolme muovista kristallimaljaa (kristallia, muovisena, siis erinomaiset kylppäriin eikö?)

Mutta tuo kuvan mekko jäi Lindexiltä vaivaamaan mieltä. Pitäisikö törsätä 50 euroa kesämekkoon, joka näyttää mielikuvissani jo ihan omalta? Voin jo nähdä itseni tuossa mekossa kesäpäivänä kaupungilla… Toisaalta malli on melkein sama kuin viime kesän hankinnassa (täällä, kliks). Enkä välttämättä tarvitse uutta kesämekkoa. Mitä sanoo äiti? Ja sisko? Muut armaat lukijat? :)

Tänään palasin kolmen viikon kirjoitustauon jälkeen takaisin päivätöihin. Ja oikein panostin pukeutumiseen – eli kerrankin valitsin vaatteet jo illalla valmiiksi odottamaan.

Aamuvalmistelut ja ainainen kiire lähteä töihin olivat sentään 3 viikon ajan kaukaisuutta, kun kotona kirjaa tehdessä sai herätä varttia vaille yhdeksän ja olla jo koneen ääressä yhdeksältä. Nyt taas… no, hyvä että 2 tuntia riittää heräämisestä toimistoll ehtimiseen.

Tämä kahvikerman värinen sifonkipaita on nätti, mutta käytän sitä kovin harvakseltaan. Ehkä tänä  keväänä on sen aika? Ja ihan tavalliset farmarit pääsivät myös pitkästä aikaa ylle. Onhan tässä jo koko talvi kulunutkin hameissa ja leggareissa lumihankia halkoen. :)

Ennätin pitkästä aikaa retkelle urheiluliikkeeseen, ostoslistalla salikengät. Olen nyt väliaikaisratkaisuna käyttänyt vanhoja tanssilenkkareitani, sekä tanssitreeneissä että salilla, mutta kumpaankin ne alkavat olla vähän huonossa kunnossa. Ostettu vuonna 2005, joten ei kai ihmekään…

Kuinkas ollakaan, ensin löytyikin uudet tanssisneakerit. Ihan sieltä Intersportin hyllystä ja vielä tarjouksessa. Kyllä tuntui ihanalta ensimmäiset tanssitunnit uusissa, napakoissa sneakereissa!

Vasta uudet kengät jalassa sitä siis huomaa, miten kehnossa jamassa ne vanhat ovat.

Toisen liikkeen kenkiä sovittelin pitkään, ja lopulta ostin sieltä neonkorallit kengät. Tätä väriä on muuten hankala saada oikeansävyisenä kameran kortille, kokeilkaapa. Vaikutus on sama kuin silloin, jos kuvaat kohdetta jossa on paljon kirkkaanpunaista pintaa: sävy heittelee helposti, ja väri tuntuu palavan jollain tapaa puhki.

Näissä ostoksissa ei ollut muuta vikaa kuin se, että tietenkin piti ostaa vielä samaan värisettiin sopiva toppi. Onneksi sama käy molempien kenkien kanssa.

Yleensä ostaisin seestisen mustat kengät, koska ne käyvät kaikkien värien kanssa eivät hypi suotta silmille. Mutta ehkä se on tämä kevät ja aurinko, kun kaikki karkkivärit urheiluliikkeen hyllyissä tuntuivat jotenkin raikkaammalta.

Ja niitä värivaihtoehtoja on muuten juuri nyt to-del-la paljon, kannattaa käydä kurkkimassa valikoimia. On turkoosia, pinkkiä, keltaista, vihreää, violettia… Ei ennen vanhaan ollut, kun viimeksi kävin juoksulenkkarit ostamassa (krhm, syksyllä 2004…)

Olin tosiaan salaa toivonut, että salikengätkin olisivat keltaiset (viitaten tähän tämän kevään keltaiseen innostukseeni, kliks), mutta ehkä keltainen sisäpohja tuo sitä auringon energiaa treenailuunkin. :)

Viikko sitten ostin keltaisia ruusuja kotiin. Niistä tuli kiva kotoisa olo, sillä nyt kodissani on jo sohva ja leikkokukkia. Keltainen väri tuntuu tuovan myös energiaa, ja itse tuunailemastani aamupuurostakin tuli auringonkeltainen. Luomusitruuna ei ole vain kuvausrekvisiittaa, vaan se kuuluu juomaveden sekaan.

Puuro liittyy tähän minun hyvinvointi-projektiini, minkä vuoksi ihmettelen päivittäin että hei kenen keittiössä minä oikein olen? Jääkaapin sisältöä ei enää omakseen tunnista, ja aamiainenkin koostui tosiaan hassusta kevätpuurosta: turkkilaista luomujugurttia, raejuustoa, ananasta ja kanelia.

(No, parin tunnin päästä piti kyllä syödä pari voileipää, koska tuli taas nälkä. Mutta tarkoitus oli kuitenkin hyvä.)

Tuossa puurossa ei ole mitään ihmeellistä, ajattelet ehkä. Mutta ken minut tuntee pidemmältä ajalta, tietää että minä olen aiemmin hylkinyt kaikkia mahdollisia hapanmaitotuotteita (koska ovat pahanmakuisia). Ja monia muitakin asioita mitä keittiössäni nykyään majailee: maitorahkaa (no sen kanssa on edelleen opettelemista), pinaattia (ai sitäkin voi laittaa ruokiin), banaania (tänään söin vapaaehtoisesti ensimmäisen kerran aikuisiälläni), kikherneitä (mitä ne on?), porkkanoita, punajuuria, parsakaalia… Puhumattakaan niistä omituisuuksista joita olen ihmiskoe-mielessä ostellut: chlorellaa, siitepölyä, kookosvettä, raakasuklaa-välipalapatukoita… Mutta kumma juttu, kun ruokavalikoiman muutos on tapahtunut hyvin hitaasti ja asteittain, en ole joutunut luopumaan mistään herkuista. Niiden tilalle on vain tullut jotain uutta.

Kuten vaikka pasta. En ole kai pariin kuukauteen valmistanut mitään pastaruokaa, kun aiemmin söin niitä päivittäin. Nyt olen ihastunut muihin lisukkeisiin, kuten uunissa haudutettuun porkkanaan ja punajuureen, eikä pastalle ole vain ollut tarvetta.

(Ja kyllä joo, syön edelleen kaikkea epäterveellistäkin, mutta paljon paljon harvemmin kuin ennen. Se on jo hyvä suunta! :) )

Tänään lähdin kauppaan ostamaan uusia treenikenkiä. Ja toivoin salaa, että sattuisin löytämään keltaiset, se kun tuntuu olevan minulle tämän kevään voimaväri. Mutta löytyikin jotain muuta väriä…

Lisää kevätaurinkoa, keltaisia juttuja ja energiaa teille ja minulle! :)

En ole yleensä vaaleanpunaisen suurin fani, en myöskään pinkin tai fuksian. Mutta nyt on tullut haalittua erilaisia pinkkejä asioita, kuten nyt nämä timangit. Harakka, bling, pakko-ostaa.

Hankinta liittyy kylläkin sambaharrastukseeni: tämän kesän sambakarnevaaleilla Helsingissä meidän koulumme teema on Mangueira, riolainen esikuvamme ja yksi Rion sambakouluista. Ja koska Mangueiran värejä ovat pinkki ja vihreä, nyt meidän sambakoulumme päävärit tulevat olemaan, tietenkin, pinkki ja vihreä. Sen enempää sambakoulujen syvempään olemukseen en tällä kertaa mene, mutta hei. Timantteja, ihanaa rihkamaa korviin ja ranteisiin.

Niinpä, samoja värejä tullaan näkemään ensi kesän puvussani, ja iltajuhlia varten nämä helyt oli vain pakko ostaa. Muuta ei voinut. Ei vaan, mitenkään.

Ajattelin että vähän vielä hion pöytälevyn pintaa, sitten jatkan hetken aikaa kirjoitustöitä ja lopuksi lähden illalla sambakoululle treenaamaan. Kunnes katsoin kelloa: puoli seitsemän. Siis missä vaiheessa aurinko ja valo ovat tulleet ja sekoittaneet päivärytmini kokonaan?

Kotitoimistoni on kylpenyt auringonvalossa koko päivän, ja pidentynyt ilta näköjään pidentää myös työpäivää niin ettei huomaakaan.

Viimeiset lumet sulivat parvekkeen kaiteelta tänään pois aika vauhdilla, katso kuva :) , ja kevät on näemmä tulossa. Hyvä niin, se tuo nimittäin mukanaa myös mukavia uusi muutoksia arkeeni. Kirja valmistuu (ja iso rasti seinään kun niin käy), päivätyöni päättyvät kesän alussa, niin ja sitten onkin maailma taas auki kaikille mahdollisuuksille. Se on minusta kutkuttavaa, vaikka moni on jo ehtinyt kysyä että miten aion pärjätä. Olen pärjännyt ennenkin, joten en kanna semmoisesta huolta!

Hyvää kevättä ihmiset – eiköhän niin voi jo toivottaa? :)

Aloitin maanantaina 3 viikon breikin päivätöistäni. Sen kolmeviikkoisen tulen hyvin tiiviisti viettämään tietokoneen ääressä, eli oikeastaan mikään ei muutu normaalista. Tällä kertaa vain vietän aikaani lähinnä kotona ja kirjoitan.

Tämän kevään aikana nimittäin valmistuu kirjani Slovakiasta – kunhan käsikirjoitus valmistuisi ensin, krhm…

Kirjani takia reissasin pitkin ja poikin Slovakiaa viime syksynä, ja kun en silloin ehtinyt saattaa kirjoitustyötä päätökseen, kirjoittamisen kuumat hetket ovat juuri nyt. Siispä kiitos esimiehelleni, joka antoi luvan irrottautua palkkatöistä sen verran, että ehdin oikeasti istua alas ja keskittyä kirjan työstämiseen.

Voin sanoa teille, että kirjan tekeminen on työtä. Työ vaatii paljon venyttelyä ja hyviä selkälihaksia, mahdollisuutta vaihtaa asentoa kirjoittaessa, lyhyitä taukoja usein ja paljon jotta keho ei luudu istuma-asentoon lopullisesti… Ja tilavaa työpöytää, jolle voi ripotella kaikki muistiinpanot, kynät, kartat ja teekupit. Se vaatii oikeastaan myös jotain hälytyskelloa, joka muistuttaa milloin pitäisi syödä tai ottaa se pieni tauko kirjoittamisesta.

Kuva ei kylläkään ole Slovakiasta vaan Skotlannista, jonne pakenin hetkeksi kesken Slovakian-seikkailuni parin päivän minilomalle. Se oli kuin venyttelyä kesken tutkimusmatkan – ihana lyhyt loma, joka irrotti vähäksi aikaa täysin työasioista. (Ja kuvassa istun, tietenkin, Edinburghissa hautausmaalla. Minulla on niihin joku fiksaatio.)